13. lokakuuta 2015

13.10.2015

Puhelimen herätyskello soi 2:30 aamuyöllä. Herään samassa hetkessä hiljentäen sen ja jään sänkyyn makaamaan odottaen seuraavaa, vain minuuttia myöhemmin soivaa herätystä. Seuraavan herätyksen soidessa otan puhelimen käteeni ja selaan nopeasti uutiset vielä puoliunessa, antaen kännykän kirkkaan valon herätellä itseäni hieman. Tiedän, että kello Suomessa on puoli kahdeksan illalla. Nousen ilman kiirettä ja käyn kylpytakki päällä taskulampun kanssa viereisessä rakennuksessa vessassa. Puen rauhassa, täytän 1,5 litran vesipullon ja syön pähkinöitä aamupalaksi. Ennen keitin kaurapuuroa aina aamuisin, mutta tällä hetkellä asun yksin joten pikkuhiljaa luovuin tavasta. Muutenkin muutama pähkinä tuntuu pitävän nälkää puuroa kauemmin ja tunnen oloni pirteämmäksi, joten tyydyn niihin mielelläni.

Kello 2:57 lähden kävelemään talliin sadan metrin päähän. Laitan pihavalot päälle ja käynnistän hevosrekan. Aloitan lastaamaan hevosia, ja pomo tulee paikalle muutaman minuutin yli kolme tuoden mukanaan tuoretta kahvia molemmille. Kello ei ole kymmentäkään minuuttia yli kolme, kun kuusi hevosta on lastattu ja lähdemme ajamaan kohti Ascotia. Kuuman kahvin tuoksu täyttää rekan ja alan hitaasti heräilemään uuteen päivään.

Nykyään kolmena aamuna viikossa toistuu sama rutiini. Rakastan aamuja radalla. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, taitaa suurin syy mieltymykseeni olla aikaiset herätykset. On ihanaa aloittaa päivä kaikessa hiljaisuudessa ja pimeydessä. Kesän hiljalleen alkaessa, myös aamujen viileys tuntuu enemmän kuin tervetulleelta. Toki Ascotissa on myös mukava ratsastaa, pidän kiitolaukkaamisesta ja nopeasta työskentelystä. Enkä halua jättää mainitsematta sitä, että siellä näkee myös paljon muita ihmisiä ja myös suomalaisia työntekijöitä näkyy aina aamuisin. Monesti koitamme toimia radalla mahdollisimman ripeällä aikataululla, sillä kotiin päästyämme odottaa vielä 15 ratsastettavaa hevosta ja kaikki tallityöt.

En voi lakata ihastelemasta Ascotissa asuvaa sorsaperhettä
Kaksi vuotiaaksi kääntyneet pojat radalla. Nämä oli sisäänratsastuksessa meillä keväällä.


Bellan ja varsan kanssa eläinlääkärillä ultrauksessa käymisestä tuli lähes jokapäiväinen rutiini, kun seurasimme tamman kiimakiertoa astutusta varten. Ensimmäisellä kerralla varsa lähes nostettiin rekan kyytiin, mutta viimeisillä kerroilla se juoksi sinne itse hyvin innokkaana. Kun ovulaatio vihdoin oli käsillä ajoimme siittolaan viedäksemme Bellan astutettavaksi ja nyt toivon mukaan uusi varsa on saanut alkunsa. Myös kaksi muuta tammaa meni astutettavaksi, mutta niille valitut orit oli siittolassa mihin tammat voi jättää odottamaan kunnes aika on otollinen ja kaikki hoidetaan omistajan puolesta. Bellan poikaystävä valittiin siittolasta, jonne piti viedä astutukseen valmis tamma vain pikavisiitille ja viedä tamma mukanaan pois.

Siittola jossa kävimme oli aivan mielettömän upea paikka. Siellä oli noin 600 hevosta, valkoisilla aidoilla aidatut valtavat laitumet oli täynnä tammoja varsoineen. Lähinnä tuli sellainen olo, että on eksynyt jonnekin elokuvaan ja harmitti kovasti, etten ottanut kameraa mukaan, vaan jouduin tyytymään muutamaan puhelimella napattuun kuvaan.

Siittolasta




Bella odottaa astutusta.

Loppuun ajattelin vielä kertoa, että Heartkid löysi uuden kodin ratsuna ja lähti uudelle omistajalleen 4 tunnin ajomatkan päähän pohjoiseen eilen. Tiesimme jo valmiiksi, että se ei ole nopein mahdollinen hevonen, joten sen juokseminen kisoissa häntäpäässä ei yllättänyt. Se näytti kuitenkin hyvin tyytyväiseltä elämäänsä päästyään kisojen jälkeen laitumelle ja toivonmukaan sen uusi ura kenttäratsuna lähtee käyntiin hyvin!

Heartkid

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti