13. maaliskuuta 2015

14.3.2015

Aika menee eteenpäin ihan kamalan nopeasti. Tajusin myös, että pankkikorttini on jo yli kuukauden myöhässä, vaikka olen pankissa käynyt perään kyselemässä jo kolmesti. Muutenhan pärjäisin vallan mainiosti ilman, mutta Ausseissa tuntuu yhdessä jos toisessakin asiassa olevan käytössä ID-piste järjestelmä. Tällä hetkellä ainoa asia, joka minua auttaa pisteiden keräämisessä, on passi joka tuo minulle 70 ID-pistettä. Saadaksesi tarpeeksi pisteitä, pitäisi minulta löytyä Australialainen pankkikortti ja esimerkiksi täällä käytössä oleva medicare-kortti. Koska näitä minulta ei löydy, en ole vieläkään saanut jätettyä hakemusta lisenssiin, joka oikeuttaa laukkahevosten käsittelyyn rata-alueella. Pomokin kyseli jo, että mikäs on mun strapperi-lisenssin tilanne, mutta kerrottuani tilanteesta ymmärsi onneksi. No, odotellaan josko se pankkikorttikin sieltä vielä joskus tulisi…

Tähänastisen luottoratsuni siirryttyä kovempaan treeniin viime viikon vaihteessa, olen tällä viikolla löytänyt itseni muutaman uuden tuttavuuden kyydistä. Kaikki tähänastiset ratsut on olleet ihan huipputyyppejä, jokainen omanlaisensa persoona. Näillä ratsastaminen on ollut todella mielekästä ja yhtään väheksymättä päiväunia tai muuta tallin ulkopuolista elämää, viettäisin mielelläni hevosen selässä paljon suuremman prosentuaalisen osuuden päivästäni.

5-vuotias Bubble, joka ulkonäön ja ratsastettavuuden perusteella toi enemmän mieleen hauskan ponin. Hän arastaa hieman lähelle tulevia toisia hevosia.


Ollessani ratsastamassa Bubblea ja 2-vuotiasta Huldaa, tuli eräs paikallinen pienempi valmentaja juttelemaan ja kyselemään ratsastustaustojani. Hyvin lyhyen keskustelun jälkeen, kertoi missä hänen tallinsa on ja sanoi, että jos kiinnostaa niin tule töiden jälkeen tänään ratsastamaan helppo ja hieman laiska kaksivuotias. Iltapäivällä, kun olin päässyt omista töistäni, menin miehen tallille kuten oli sovittu. Miehen alkaessa satuloimaan ratsua, ensimmäinen vilkaisu hevoseen paljasti, että hevonen ei ollut kyllä ainakaan se hevonen mistä aiemmin oli ollut puhe. Jokaisella näistä on oikeaan lapaan polttomerkitty syntymävuoden viimeinen numero, jonka yläpuolella on luku joka kertoo kuinka mones kasvattajalla syntynyt hevonen se on sinä vuonna. Kun hevosten yhteiset "syntymäpäivät" täällä Suomessa totutun uudenvuodenpäivän sijasta ovat kesän lopussa, niin oikeassa lavassa komeileva kolmonen paljasti ikäisekseen hyvänkokoisen pollen ilman sen tarkempaa katselua vuotiaaksi. Miehen kertoessa hevosesta muutamalla lauseella vaihtui myös "nice and quiet" kuvaukseen "sometimes very cheeky". Ja hevosen ollessa niin nuori se oli aivan tuoreeltaan breikattu eli sisäänratsastettu. Hevosen vaihtumista sen kummemmin ihmettelemättä lähdettiin pyöröaitaukselle, missä päivän työskentely suurimmaksi tapahtuikin. Lyhyen juoksutuksen jälkeen nousin varovasti selkään. Hevonen jännitti alkuun hieman, mutta ei hyvin nopeasti rentoutui uuden kuskin ollessa kyydissä. Aivan kuten minulle hieman tutummat kolmevuotiaat sisäänratsastettavat ratsunalut Suomessa, oli tämän työskentely perusapujen läpikäymistä ja ratsastajaan totuttelua. Meidän "treeni" huipentui takaradan kiertämiseen kävellen valmentajan taluttaessa. Tallille lähtiessämme valmentaja jutteli iloisesti toiselle valmentajalle kertoen, että hevonen oli tänään käyttäytynyt kiltisti kuin kissanpentu. Lyhyestä, hyvin onnistuneesta työskentelystä jäi päällimmäiseksi tosi hyvä mieli ja hymyilytti normaaliakin enemmän.

2010 syntynyt hevonen, joka oli kasvattajaan ensimmäinen syntynyt varsa sinä vuonna.

Isoille kasvattajille varsoja syntyy hieman enemmän. Tämä hevonen on lähtöisin Itä-Australiasta, missä on isompia kasvattajia ja myös parhaimmat hevoset.

Vasemmassa lavassa hevosilla on kasvattajan tunnus.



Kerrottuani ratsastuksesta jälkikäteen selvisi syy sille, miksi valmentaja oli heti muutaman kysymyksen jälkeen valmis palkkaamaan ratsastamaan hevosiaan. Vaikka ratsastus menikin turvallisesti ja päällimmäiseksi meni hyvä mieli, niin itsesuojeluvaistoni puuttumisesta huolimatta, katsoin että voi olla kuitenkin taloudellisestikin kannattavampaa olla hieman  enemmän varuillaan mitä hevosia suostuu ratsastamaan. Kun laji on uusi ja tekniikkaa haetaan vasta, murtuneista luista ja ympäripyörähtäneistä satuloista kuuleminen laittoi minutkin käyttämään muutamaa harmaantuvaa aivosoluani. Tässä vaiheessa ei vielä kiinnosta lähteä takaisin Suomeen parantelemaan rytisemisestä rikkoutuneita raajoja. Näin kirjoitettuna kuulostaa varmasti dramatisoidummalta, kuin miltä sen olisi tarkoitus. Lähinnä kyse on riskien minimoimisesta ja harkinnan käyttämisestä. Kun taitavat ratsastajat eivät halua ottaa tietoisia riskejä itsensä hajoamisesta on jotkut valmentajat valmiita palkkaamaan kenet vain, joka ylipäätänsä suostuu selkään kipuamaan, vastuu kun on jokatapauksessa ratsastajalla itsellään. Eli monen muun opittavan asian lisäksi, pitää oppia harkintaa jos haluan alkaa tehdä ratsastusta enemmän joku päivä.

Loppukevennyksenä




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti